lauantai 27. syyskuuta 2014

Huhhuh

Viime yönä biljardia pelaava mies käski minua löytämään jonkin oman jutun. Vaikka jonkun kivan gimman, että minulla olisi sitten jokin oma juttu enkä vain uskoisi kaikkea mitä kaverini sanovat. Hihitin hänen naamalleen.

Kuvia toukokuulta. Silloin en vielä tuntenut ketään.


Tämä on ajankohtaista, koska päädyin vahingossa lukemaan tämän merkinnän jonka kirjoitin toukokuussa. K ä s i t t ä m ä t ö n t ä, että tuosta on vasta 5 kuukautta. Se oli eri elämää. Olin eri ihminen. Nyt voin vain lukea noita sanoja ja ihailla karismaattista ja itsevarmaa henkilöä (joo) joka ne kirjoitti. Nyt, neljän sekavan kuukauden jälkeen olen vähitellen sukeltamassa takaisin pintaan ihmisenä, joka on tuo sama mutta kertaalleen hajotettu. Maailmassa ja ihmisyydessä on nyt enemmän sävyjä kuin toukokuun alussa. Olenkin vain yksi kiehtova tyyppi muiden kiehtovien tyyppien joukossa, ei olekaan jotenkin erikseen Maailmaa ja Minua.

Ehkä sairainta on, että nyt tiedän ketkä kirjoittivat kommentit tuon merkinnän alla. Tai siis, nyt tunnen teidät. Se on hulluutta. Olette eläviä ja sekavia ja täriseviä ja omituisia ja ällöttäviä ja ihania ja hurmaavia ja ärsyttäviä ja käsittämättömiä ihmisiä. Minäkin olen. Ryhdyimme vain olemaan olemassa. Kiitos että olen saanut olla mukana.

Päätin ottaa muutaman päivän taukoa ihmisistä, mutta vahingossa olenkin ollut ihmisten kanssa tekemisissä enemmän kuin ehkä koskaan. (Ihmisten? Miksi olen juuri tämän kädellislajin kanssa tekemisissä? Miksen ole vaikka orankien kanssa tekemisissä? Nämä kysymykset ovat täysin älyttömiä.) Haluan vain kiittää kaikkia siitä että olette keitä olette. Nyt pitää nukkua yksi yö. Äh, mutta tulee jo aamu, mitä!

Kaikki on aivan sekaisin, mutta jotain erikoista tapahtuu.

Niin kuin varmaan on tullut selväksi, muutama kuukausi sitten lähdin ulos yksinäisyydestäni ja aloin tavata ihmisiä. Nämä muutama kuukautta menivät jotenkin kummallisesti. Yhtäkkiä minulla oli syitä olla onnellinen, mutta olin onnettomampi kuin ikinä. Mokasin koko ajan ja aina kun jokin meni pieleen, kriisiydyin ja valitin. Olen valittanut valtavasti. En tiedä milloin kykenen lukemaan kaikkea sitä paskaa mitä olen kirjoittanut tänne näinä kuukausina.

Pahin vaihe oli tässä vähän aikaa sitten. Tuntui että minulla ei ollut enää mitään. Olin vakuuttunut, että universumissa on jokin laki joka pitää huolta siitä että minä olen aina väärässä. Että jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen. Että kaikki muut osaavat olla ihmisiä jotenkin paremmin kuin minä. Että kaikilla muilla on jokin Totuus, jota minä vain en näe. Että en osaa tehdä mitään. En osaa kirjoittaa. Hetken aikaa tulevaisuuttani ei ollut enää edes olemassa, ja jos sitä ei ole, oikein mitään ei ole.

Mutta nyt jotain tapahtuu.

Se alkoi kun istuin yhtenä alkuyönä pimeässä bussissa matkalla Kajaanista Helsinkiin. Bussi kiisi pimeän Suomen läpi ja tuijotin kirjaani hehkuvalta näytöltä ja vain tiesin että se toimii. Tai ei pelkästään toimi, vaan että se on itse asiassa jotain aika suurta. Joitain olennaisia tekijöitä pitää muuttaa, löysät kohdat pitää poistaa, ja yhtäkkiä koko juttu on ihmeellinen. Tuijotin kirjaa ja sitä tunnetta on vaikea ilmaista tässä sanallisesti. Se tunne kun muistat mitä on tarkoitus tai intohimo tai toivo.

Tässä kirjassa oli ehkä aikaisemmin se ongelma, että siitä puuttui tietty Asetelma, josta yleensä kasvatan kaikki psykologisesti kiinnostavat tasot. On tietty alue, jolla olen jostain syystä kotona. Tarina, jonka kirjoitan aina uudestaan ja uudestaan pienillä variaatioilla, on suunnilleen tämä:

Vihainen, katkera, huomaamaton, absoluuttisen yksinäinen henkilö tapaa yhtäkkiä karismaattisia ja dominantteja henkilöitä. Hänen elämänsä mullistuu, kun hänestä tulee osa mahtipontista tarinaa, joka liittyy hänen tapaamiensa ihmisten historioihin ja ongelmiin. Samalla hän joutuu ratkomaan omaa historiaansa ja omia ongelmiaan. Tästä pohjasta rakkaus ja viha ja toivo ja kuolema ja väkivalta ja seksi ja häpeä ja muut sellaiset olennaiset asiat tarinassa kasvavat ja elävät. (Itse asiassa: jonkinlainen fiktiivinen versio minusta + vanhempi vaikutusvaltainen mies + epätasapainoinen tyttö, ja pystyn mihin tahansa.)

Tästä kirjasta puuttui tämä Asetelma. Siksi sitä oli hiukan tylsä kirjoittaa. No, nyt siinä on se Asetelma. Järjestelin jutun uudestaan ja tarina kiinnittää taas huomioni. Hassua. Katsotaan mitä tästä tulee.

Nyt aion kuulostaa taas hetken aikaa entiseltä itseltäni. No niin: mielestäni tämä on oikeastaan pökerryttävän hyvä kirja. Sen n. yhden prosentin perusteella, jonka postasin tänne, juttu vaikutti ilmeisesti ihan paskalta. Se on kiinnostavaa. Joko katkelmat valikoituivat huonosti, tai sitten katkelmat eivät ole oikea tapa esitellä tätä tarinaa.

Joka tapauksessa tiedän taas, että osaan tämän. Minulla onkin tulevaisuus. Tässä on jokin pointti. Minulla on oma totuus, enkä ole kadottanut sitä. Muiden totuudet eivät ole tarpeeksi vahvoja kuristamaan minun totuuttani hengiltä. Ne ovat haastaneet sen, mutta ne ovat vain rikastaneet minun totuuttani, eivät tappaneet sitä.

Samanlainen rauhallinen ymmärrys on jotenkin tullut määrittämään kaikkea muutakin.

En olekaan tässä huonompi kuin muut. Nolous, epävarmuus ja yksinäisyyden tunteet ovatkin asioita, jotka yhdistävät miltei kaikkia ihmisiä. Ne eivät erotakaan minua muista. Ei olekaan mitään tarinaa, jossa minä kuljen ikuisesti yksin löytämättä yhteyttä ainoaankaan toiseen ihmiseen. Se ei menekään niin.

Olen itse asiassa ihan hyvä tyyppi. Olen aika kiva ja myötätuntoinen ja osaan kuunnella ja auttaa muita. En olekaan jokin morrissey tai james dean, joka tuhoaa kaikki ihmissuhteensa. En olekaan tuomittu mihinkään sellaiseen; voin olla läsnä ja mukava ja hyvä.

Ja voinkin olla minä. Ei tarvitsekaan muuntautua joksikuksi toiseksi, kopioida jonkun toisen persoonallisuutta.

Tiedät todennäköisesti sen tunteen kun kysyt toiselta ihmiseltä jotain ja sitten kun hän vastaa, tajuat että hän puhuu aivan eri asiasta. Että hän on kuullut tai käsittänyt kysymyksesi aivan väärin, eikä sinulla ole aavistustakaan mitä hän höpisee nyt. Kaikki tällainen kuuluukin asiaan. Juuri tämä onkin Elämä. Eikä se olekaan vaarallista vaan aika huvittavaa ja kaunista.

Maailmassa, elämässä ja ihmisissä on edelleen monia asioita, joita minun on vaikea ymmärtää ja kestää. Kaikenlainen julmuus ja raakuus esimerkiksi on minulle sietämätöntä, eikä minun tarvitsekaan hyväksyä sitä. Käytännöllisesti katsoen jokaisessa ihmisessä on väistämättä oltava piirteitä, joista en pidä. Vaikeuksia tulee kun egot törmäävät. Maailmankuvissa voi olla hankalia eroja. Mutta kestänkin sen kaiken! Se ei romahdutakaan minua. Se kuuluukin asiaan. Tässä onkin paljon rikkautta. Olen yhtäkkiä kärsivällinen. Kykeneväinen odottelemaan ja antamaan ihmisille tilaa.

Kaikki tämä kipu, suru, nolous, epävarmuus, pelko, se alituinen mahdollisuus että kaikki voi romahtaa ja aurinko sammua. Se on kaikki jotain, jonka kanssa voi elää. Ja onnellisuus löytyy ja tapahtuu siitä huolimatta. Itsesääli on turhaa eikä aina tarvitse murehtia. Mikä tahansa voi tulla, ja minä selviän siitä. Me selvitään siitä. Emme ole yksin.

Tämä on aika hieno seikkailu.

(Haluaisin yöpyä metsässä. Vaikka teltassa. Oltaisiin vain siellä metsässä ja teltassa eikä tarvitsisi tehdä tai olla mitään muuta. Jos joku haluaa lähteä kanssani metsään, tule.)

5 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja ei kommentoi kommenttia

      huomenta

      saatana

      Poista
    2. Ehdin nähdä salaisen kommentin, se oli varsin hyvä, päärynäinen suorastaan ja totta. Neljäs mies paidassani on kauhistuttava mysteeri, toivottavasti se ei ole joku hirveä tyyppi.

      Olen vähän pettynyt itseeni kun olen vielä hereillä. En edes tehnyt mitään, en vain mennyt nukkumaan.

      Poista
  2. pidän tästä hyvin paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Epämääräisesti ja ystävällisesti sanottu! Epämääräiset ja ystävälliset ihmiset ovat ehkä parhaita ihmisiä, olen huomannut.

      Poista

Sano mulle jotain tai kuolen