perjantai 10. tammikuuta 2014

And when you want to live, how do you start? Where do you go, who do you need to know?

En ymmärrä onnellisia ihmisiä. En tiedä voiko heihin luottaa. Heiltä on pakko puuttua jokin pala aivoista tai sydämestä. Anteeksi nyt onnelliset ihmiset, mutta mikä teitä vaivaa? Hetkellinen maanisuus on ymmärrettävää, mutta en käsitä miten kukaan voi olla vakaasti onnellinen tässä maailmassa. Valaise minua. Valaise minut.

Kuuntele:



Tajusin tänään olevani yksin kotona. Kaikki huoneet olivat pimeinä. Työnsin The Smithsin Rank-live-CD:n äitini CD-soittimeen ja sitten soitin sitä täysillä ja tanssin mielipuolisesti varjona ympäri huoneita. Miten on MAHDOLLISTA että olen tähän mennessä pystynyt sivuuttamaan täydellisesti sen että The Smithsillä on Is It Really So Strange? -niminen kappale? En ymmärrä miten tämä on käytännössä mahdollista, mutten tosiaankaan ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut sitä. Tästä huolimatta pystyin laulamaan täydellisesti mukana. En tiedä mitä tapahtuu.

Yksi tärkeimmistä hetkistä elämässäni tapahtui noin 3 vuotta ja 4 kuukautta sitten, kun katsoin YouTubesta videon jossa Morrissey sanoo ettei hänellä ollut teininä kavereita ja ettei hän koskaan lähtenyt ulos muuten kuin kävelemään kotikatuaan edestakaisin. Kun katsoin sen videon, kaikki, kaikki, kaikki mullistui. Nojauduin tuolissani taaksepäin ja yhtäkkiä viimeisistä vuosista oli muodostunut jotain pyhää, vaikuttavaa ja helvetin hienoa. En enää halunnut sitä mitä kaikilla normaaleilla ihmisillä oli. Ulkopuolelle jääminen saattoikin olla kaunista. Häpeä ja yksinäisyyskin saattoi olla kaunista. Aknearvet saattoivat olla jotain kaunista.

Tähän kokemukseen perustuu suunnilleen kaikki mitä olen sen jälkeen kirjoittanut. Haluan tartuttaa sen niin moneen kuin mahdollista. Merkittävä osa maailman ongelmista liittyy siihen harhaluuloon, että normaaleilla ihmisillä on jotakin tavoittelemisen arvoista.

Hiljattain mulla oli noin parin viikon jakso, jota leimasivat voimakkaasti sietämättömät HÄPEÄFLASHBACKIT. En tiedä mistä ne tulivat. Tietty joukko tuskallisia kokemuksia yksinkertaisesti pyöri päässäni koko ajan, loputonta ympyrää. Olin jatkuvasti lyömässä itseäni otsaan ja valumassa tuskaisena polvilleni lattialle. Aivoni halusivat varmaan muistuttaa millainen surkea pelle pohjimmiltani olen.

Joka tapauksessa se oli kidutusta.

Eilen illalla lähdin ulos valvottuani 1,5 vuorokautta putkeen. Nousin bussiin kohti keskustaa, istuin takapenkille ja tajusin yhtäkkiä että kaikki häpeä oli kadonnut. Se oli yksinkertaisesti mennyt ohi. Huojuin takapenkillä, kaupunki juoksi ikkunoiden takana ja kuuntelin GOD SAVE THE QUEEN ja ajattelin että juuri näin haluan olla olemassa. Silmäni verestivät ja näytin roskiksesta kiivenneeltä ja mulla on yhä säälittävät viikset ja virnistelin itsekseni ja toinen matkustaja vilkuili minua epäluuloisesti, ja juuri niin sen kuuluukin olla.

Jos jonain päivänä minusta on tullut tylsä, niin murhatkaa minut.

On tammikuu ja tuntuu siltä kuin kevät olisi tulossa. Taivaalla oli sellainen valo tänään. Se saattaa olla maailmanlopun merkki, mutta se teki minut hetkeksi aikaa hyvin onnelliseksi.

17 kommenttia:

  1. Siis täähän on ihan mahtavaa. Nimimerkillä ihminen joka luuli eksyneensä blogiisi, mutta tajusikin sen olleen määränpää. Tack so paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin sanoa vain: kiitos, kiitos, kiitos.

      Toivottavasti pysyt kelkassa. o/

      Poista
  2. Hei tykästyin sun blogiis. Ok ok, teennäisenkuuloinen lause, mutta ihan oikeasti tykästyin.

    Sun tekstit saa mut ajattelemaan asioita, aika paljonkin. Jännittävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa! Kiitos. Ehkä en ole ihan hukassa tän homman kanssa.

      Varoitan, että jutut saattavat mennä aika villeiksi mitä syvemmälle tähän blogiin kaivautuu. Jos pysyt mukana, niin suuri arvostukseni.

      Poista
  3. Varo, kevään tunne jonakin toisena vuodenaikana saattaa merkitä vaikka onnellisuutta. Olen huomannut. Tai ehkä olen vain outo onnellinen ihminen, ja se on hallusinaationi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itsekin pannut merkille, että kevät ja onnellisuus ovat monessa tapauksessa sama asia. Hmm.

      Poista
  4. Olet saanut lukijoita viimein. Taidan olla vähän kateellinen siitä. Mutta sä ainakin yrität kirjoittaa ja sulla on kiinnostava traaginen olemus. Yksinäinen kirjailija, lähes hikikomori tappelee kirjoitus- ja ihmisvihatuskissaan vuodattaen itseään tuntemattomille blogissaan. Semi mageeta khyl. Mut jos tapaisin sut oikeessa elämässä haluaisin varmaan repiä sua tukasta ja lyödä sun päätä tiiliseinään, koska vaikutat todella ärsyttävältä tyypiltä.

    Joskus sitä ei vaan tajua että säki oot ihminen, etkä pelkkä viihdenäytelmä jota oon stalkannut about vuoden verran.

    Keep on going!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkäsin tästä kommentista suuresti. Sen lukeminen oli hauskaa. Tajuan täydellisesti mitä tarkoitat.

      Tuntuu että yleensä ihmiset joissa on jotain _sisältöä_ ovat nimenomaan ärsyttäviä. Jos ihmisessä on paloa, se tuntuu naamassa ärsyttävältä jos menet liian lähelle.

      Olin lapsena TODELLA pikkuvanha ja ärsyttävä.

      Oletan että olet kommentoinut tänne ennenkin. Oletko? Kuka olet? Mistä ollaan juteltu? Miten menee?

      Poista
    2. Oonhan mä kommentoinut tänne semi paljonkin kaikkee, yleensä on vaan sellanen olo etten haluu että ihmiset bustaa mut (frendit jne) siksi jatkuva anonyymius.

      Mut sisältöihmiset on mielenkiintoinen juttu. Yleensä _aina_ vihaan niitä ku törmään jossain ekaa kertaa. Järkytyksen mennessä yli alkaa mielenkiinto kasvaa pikkuhiljaa. Ja hmmmmmm... Mikä olisi parempaa ku olla pikkuvanha ja ärsyttävä. Onhan siinä jotain todella hykerryttävää kun tajuaa tekevänsä ja toimivansa muille ymmärtämättömällä tavalla ja vituttamalla niitä... Ainakin joskus..

      Poista
    3. Niin, en osaa sanoa että onko ärsyttävyys mulle jotenkin itseisarvoisesti tärkeää vai välttämätön paha. Nautinko siitä että olen ärsyttävä? En osaa sanoa, saatana. Ehkä, mahdollisesti.

      Poista
  5. Olen onnellinen kun
    - nään kun mun tavarat vähenee ja kohta ne mahtuu yhteen reppuun
    - mikään (^) tai kukaan ei sido mua liian pitkäksi aikaa mihinkään
    - ymmärrän ettei ole mitään "normaaleja" tai "epänormaaleja" ihmisiä, meillä kaikilla on samanlaisia ongelmia, sama melankolinen yksinäisyys, sama ihmisyys, enkä koe tarvetta enää erottaa itseäni muista

    Blogistasi välittyy sellanen jännä kiihko mihin voin samaistua erittäin paljon. Toivottavasti löydät onnea ^_^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on viisautta! Kiitos.

      Toivoisin itse oppivani suhtautumaan asioihin samalla tavalla. Se olisi luultavasti onnellisuutta. Toistaiseksi odottelen vielä hämärässä.

      Poista
    2. Olisi muuten todella helpottavaa jos kaikki tavarat mahtuisivat yhteen reppuun. Luultavasti ne mahtuisivatkin, jos vain ensin osaisin erottaa mikä on tärkeää ja mikä ei.

      Poista
  6. apua, nimesit just sen miltä musta on tuntunu lähiaikoina. varsinkin noi HÄPEÄFLASHBACKIT, se on niin just toi sana ja kuvaus sille mikä on mulla vaan pyöriny filminpätkinä päässä ja ahdistanu niin saatanasti. en oo pysähtyny miettimään niiden filminpätkien yhteyksiä ja et miks ne vaan toistuu ja muistuttaa mua menneistä. mut nyt tajusin et ne on HÄPEÄFLASHBACKEJA kaikki. ne muistuttaa mua kaikesta turhasta menneestä minkä kaikki muut on todennäkösesti unohtanu, mut jokin mun päässä tahtoo mun muistavan "miten pelle mä oon". mä niin tunnistin ton. oli vaan pakko sanoa se. nyt jotenki pystyn kyseenalaistaa niiden häpeäflashbackien vaikutuksen ku tajusin mikä tää juttu on.
    ps. oot nero
    pps. kirjota se liha-kirja ensin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvasin etten ole yksin! _Muisti_ on toisinaan todella väkivaltainen, helvetillinen asia.

      Ja kiitos ehdotuksesta. o7

      Poista
  7. Jokainen haluaa pohjimmiltaan vain olla onnellinen. Ongelma on siinä, että toisin kuin kuvittelemme ei sitä voi saavuttaa ulkoisesti, eikä onni ole liioin riippuvainen mistään tai sen ei ainakaan pitäisi olla.
    Rakastuneena voi esim. tuntea olevansa hetken hyvinkin onnellinen, mutta jo seuraavassa hetkessä rakkauden kohde voi vaikkapa menehtyä ja siinä samalla menettää sen onnen tunteenkin.
    Silloin onnellisuus on ulkoistettua ja ehdollistettua ("en voi olla onnellinen ilman häntä").
    Onni löytyy vain ja ainostaan hetkessä jossa olet ja voit itse valita joko olla onnellinen tai sitten ei.
    Ajatus rakkaan menettämisestä voi muuttua onneksi jos ajattelet miten onnekas olit saadessasi tuntea tämän ja pitää kaikki ne hyvät muistot.

    Ja ei, en tällä hetkellä määrittelisi itseäni mitenkään erityisen onnellisena, mutta olen alkanut ymmärtää sen lähteen ja panemaan merkille omia ajatuskaavojani muuttaakseni niitä positiivisempaan suuntaan.

    Pakko vielä todeta tähän että kirjoitat hämmästyttävän fiksuja ollaksesi noinkin nuori...jos sitä nyt voi pitää ajattelun esteenä =).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, onni ei riipu niinkään ulkoisista asioista, vaan pikemminkin omasta tavasta suhtautua niihin. Oma tapa suhtautua asioihin taas riippuu omasta tietoisesta asennoitumisesta, aikaisemmista kokemuksista ja geeneistä, joille ei mahda mitään.

      En tiedä. Ehkä jonain päivänä opin miten se temppu tehdään.

      Olen samaa mieltä siitä, että verrattuna ainakin 95 prosenttiin ikäisistäni ihmisistä, kaikki kirjoittamani on suorastaan kimaltelevaa neroutta.

      Poista

Sano mulle jotain tai kuolen