keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Kapinasta ja pienistä lapsista

Kirjoitin tämän kirjoituksen jonkin aikaa sitten. Nyt julkaisen sen:




Vietin yön kaupungissa, joka oli selkeästi Helsinkiä pienempi. Siellä oli nähtävissä pikkukaupungin syndrooma: kaikki nuoret miehet olivat huomattavan samankaltaisia. Kaupungin pojat ajoivat sietämättömän kovaäänisillä mopoilla, puhuivat kovalla äänellä ja kävelivät rehvakkaasti. Tyttöjen samankaltaisuutta on vaikea arvioida, koska tyttöjen luonteesta on jostain syystä vaikeampi sanoa matkan päästä mitään.

(Tähän väliin utelias kysymys: Miksi mopoista pitää virittää niin vitun kovaäänisiä? Onko kyse vain huomion kerjäämisestä? Se meteli särkee sielua ja ruumista.)

Totta kai Helsingissäkin on rehvakkaita ja kovaäänisiä nuoria miehiä, mutta heidän lisäkseen on huomattava määrä kaikenlaisia laittautuneita tyttöpoikia ja hinteliä nörttejä ja meikit silmissä kulkevia emoja. Mitä pienempi paikka, sitä enemmän ihmiset vahtivat toisiaan. Mitä enemmän on vahtimista, sitä vähemmän on minun kaltaisiani kummajaisia. Meille ei ole tilaa. Ihmisten on esitettävä enemmän, pelättävä enemmän, kiellettävä itsensä.

Väitin äsken, että ”kaikki” nuoret miehet olivat samankaltaisia. Se ei ole totta. Oli siellä oudompiakin yksilöitä. He vain kulkivat nopein askelin lähellä rakennusten seiniä. Näin yhden riutuneen pitkätukkaisen pojan, joka käveli varjoissa ja kantoi pientä kirjaa lähellä vartaloaan. Hän livahti nopeasti rehvakkaista aggressiivisista nuorista miehistä koostuvan joukkion ohi ja katosi nurkan taakse ja minä ajattelin, että jos hän vain haluaa, hän voi vielä voittaa. Hänen pitää vain alkaa soittaa kitaraa tai kirjoittaa. Ja tehdä parhaansa.

Joka tapauksessa kaupungissa vietetyt tunnit saivat minut outoon kapinamielentilaan. En nukkunut koko yönä. Aamuyön tunteina lähdin ulos omituiseen auringonpaisteeseen ja kuljin kaupungin hiljenneillä kaduilla ja kuuntelin vihaista punkia. Tuntui, etten pelännyt mitään. Olisin voinut tehdä mitä tahansa. Olisin voinut voittaa universumin. Pingiksessä. Mitä?


Löysin siinä kävellessäni autotieltä jonkin kukan. Sellaisen violetin kukan. En tiedä mikä kukka se oli. En edes tiedä oliko se violetti. Olen huono kukkien ja värien kanssa.

Joka tapauksessa löysin kukan ja aloin kantaa sitä mukanani. Olen muutenkin tehnyt sellaista, repinyt kukkia tienvarsilta ja kiinnittänyt niitä itseeni ja kulkenut kaupungin läpi. Se on kapinani symboli. Kyse ei tietääkseni ole mistään flower powerista, koska en ole yhtään rauhanomainen.


If you google "Jesus" in English,
you'll get pictures like this one. If you google "Jeesus" in Finnish, you'll get jokes and John Lennon.


Jonkin matkan päästä löysin tyhjän nakkipaketin. Joku oli syönyt nakkeja ja heittänyt paketin asfaltille. Katselin pakettia hetken, otin sen sitten käteeni ja asetin ruoholle tien sivuun. Laitoin kukkani kauniisti sen päälle ja asetin kiven pitämään asetelmaa paikoillaan. Tein ristinmerkin, vaikken ole kristitty. Jatkoin matkaa.

Lähdin etenemään talojen takapihoilla. Jossain vaiheessa pujahdin joidenkin pensaiden välistä ja tajusin olevani Mäkkärin takapihalla. Paikka oli auki 24h. Myyntiluukulla jonotti pari autoa. Kuljin niiden ohi ja hymyilin rumasti. Kun olin ohittanut autot, venyttelin kävellessäni perusteellisesti ja – voih – keskisormeni – voi ei – osoittivat näyttävästi kohti autoja. Mikä valitettava vahinko! (Syyt huonolle käytökselle: a) Joku sanoi minulle/minusta jotain, mutten kuullut sanoja musiikkini alle. Todennäköisesti asialla oli jotain tekemistä maanisen epäsiisteyteni kanssa. b) Autot jonottivat Mäkkärin luukulla.)

Seuraavana päivänä löysin maasta paperiarkin. Nostin sen ja luin viestin. Siihen oli kirjoitettu lapsenomaisella käsialalla jotain tällaista: Löytämämme pieni lintu tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa. Jos joku lapsiperheetön voisi auttaa, ottakaa yhteyttä numeroon xxxxxxxxxx. Alle oli piirretty pieni itkevä lintu. Paperi lojui maassa tolpan vieressä. Syystä tai toisesta se oli pudonnut. Kiinnitin sen uudestaan ja toivoin, ettei sitä ollut irrottanut ihmiskäsi.

Jos oli, niin haluan sanoa käden omistajalle seuraavaa:

Ansaitset kuolla.
Ansaitset kuolla.
Ansaitset kuolla.

--------

Olen käyttäytynyt muutenkin irstaasti ja säädyttömästi.

Ensinnäkin törmäsin erään puolueen kojuun. Koju julisti: LIITY MENESTYJIEN JOUKKOON JA VAIKUTA!

”Menestyjien joukkoon”? Outoa. Ne eivät jaksa enää edes teeskennellä, että välittäisivät. Jos ”menestyjä” tarkoittaa itsekästä ja epäempaattista kiusaajaa ja tyhjänhymyilijää, niin olen mielelläni vastedeskin luuseri. Itse asiassa aion rakentaa koko elämäni tälle ominaisuudelle.

Ne antoivat minulle jonkin esitteen. Niistin nenäni siihen.

Yksi kapinani muoto on myös ihmisten anonyymi rohkaiseminen. Olen selaillut täysin sattumanvaraisesti erikielisten ja -luonteisten ihmisten blogeja ja uhmannut sitä anonyymin kommentoinnin periaatetta, että sen on aina oltava ilkeää. Olen kommentoinut näiden ihmisten blogeja vailla minkäänlaista julmuutta tai pahaa tahtoa. Olen kertonut heille vilpittömästi, jos olen pitänyt heidän sielujaan kauniina tai mieliään kiehtovina, ja antanut heille toivoa paremmasta. Monissa tapauksissa kommenttini on ollut ensimmäinen koko blogissa.

Myös nilviäiskapinani jatkuu yhä peräänantamattomana. Aina kun näen asfaltilla etanan tai kastemadon, siirrän sen tieltä sivuun. Teen näin jokseenkin poikkeuksetta, varsinkin muiden katsellessa. Kerran joku bisnesmies seisoi bussipysäkillä ja tuijotti, kun nostin madon hellästi kadulta. Huomasin hänen tuijotuksensa, joten sanoin madolle ihan vittumaisuuttani ällöttävän pehmeällä äänellä: ”Menehän jo, pikku ystävä.” Se oli mielestäni superhauskaa. En yleensä puhu kuin sisätiloissa.

Syy kapinalleni on tässä:

Istuin pari kuukautta sitten aamuyöllä junassa pimeässä hytissä ja tuijotin ikkunasta ulos. Tuijotin pimeyden halki jonnekin kauas, kun mustuuden keskelle ilmestyi yhtäkkiä suuri valaistu rakennus. Sen seinässä hehkui viisi punaista kirjainta: ATRIA.

Luulen tietäväni, mistä rakennuksesta oli kyse. Juna oli lähellä Seinäjoen asemaa, ja tiedän että Nurmolla sijaitsee Atrian teurastamo. Tuntui kuin sisäelimeni olisivat vaihtaneet paikkaa keskenään. (Outo vertaus, mutta en oikein tiedä miltä minusta tuntui.)



Nurmon teurastamossa surmataan joka päivä satatuhatta (100 000) yksilöä. Joka helvetin päivä satatuhatta kanaa, sikaa ja nautaa kokee jotain niin kamalaa, niin pelottavaa, niin painajaismaista ettei sille ole olemassa edes sanoja.

Satatuhatta päivässä. Miljoona kymmenessä päivässä. Monen holokaustin kokoinen rikos joka ikinen vuosi.

Atrian teurastamo työllistää ehkä joitain satoja, korkeintaan joitain tuhansia ihmisiä.



Väärät tyypit kuolevat.

Lapset kuolevat.

1 kommentti:

  1. Huh.

    Hei minä kaksi vuotta sitten. Olet todella, todella hyvä. Olen hämmentynyt siitä kuinka hyvä olet.

    Relaa vähän, mutta älä luovuta.

    VastaaPoista

Sano mulle jotain tai kuolen