lauantai 21. huhtikuuta 2012

Kastemadoista ja kapinasta

Kevät tuli. Se tuntuu epätodelliselta, vaikka tosiasia on, että vuodenaikojen vaihtumiselta voi välttyä vain pakenemalla johonkin kaukaiseen maahan tai kuolemalla.

Piti kirjoittaa kaikenlaista, mutta pakottaudun nyt pitämään tämän "lyhyenä":

Nyt on yö ennen päivää, jonka pitäisi olla minulle tärkeä ja merkityksellinen. Aion kuitenkin maata humalassa huoneeni lattialla.

Kävin ulkona sateessa ja pimeässä. Kun astuin ulos bussista märälle hiljaiselle kadulle, huomasin itsetuhoiset kastemadot jotka etenivät hitaasti jalkakäytävällä. Katsoin taakseni ja näin toisen bussin, joka tuli kohti. Helvetissä on paikka minulle ja ystävilleni, lauloi Morrissey kuulokkeissani. Spontaani kapinahenki täytti verisuoneni.

Kun bussi pysähtyi viereeni, polvistuin maahan ja aloin pelastaa kastematoja asfaltilta. Siinä oli tietysti vaikeutensa, koska madot kiemurtelivat. Saatuani ensimmäisen madon kämmenelleni ja heitettyäni sen sitten varovaisesti turvaan kauemmas siistille nurmikolle kohotin katseeni ja kohtasin bussillisen perjantai-illan villitsemiä teinejä. He vilkuilivat minua höyryisten ikkunoiden läpi. Osa tuijotti. Silmäni kohtasivat erään epäilemättä oikein "tavallisen" ja "menevän" nuorenmiehen toljotuksen, joka oli sekoitus epäuskoa, huvittuneisuutta, hämmennystä ja teinikänniä. Tuijotimme toisiamme ja maailman kaunein laulu soi kuulokkeissani.

Tiedän kyllä mitä luulet nähneesi, sinä lippalakkipäinen ympyrähuuli.

Maanrajassa jalkakäytävällä näit täyden luuserin. Laiha surkimus yksin perjantai-iltana, polvillaan kuraisella asfaltilla pelastamassa kastematoja. Tuijottamassa suoraan silmiisi.

Varmasti näky nauratti. Varsinkin siksi että se, mitä näit, pelotti sinua. Kukaan ei todennäköisesti ole koskaan aikaisemmin katsonut sinua sillä tavalla.

Kauhusi johtui siitä, että tiedät ettet itse koskaan tekisi mitään sellaista. Et pelastaisi kastematoja, et varsinkaan muiden katsellessa. Avoin luuserius, tinkimätön ja nolo hyvän puolella oleminen, kaikenlainen uhma ja kapina ja kuraan polvistuminen on sinulle jotain tuntematonta ja vierasta.

Vaatii hyvyyttä pelastaa kastematoja. Vaatii jaloa luonnetta sotkea samalla farkkunsa liejuun. Ja, ennen kaikkea: vaatii rohkeutta tehdä se sinun silmiesi alla.

Kutsu tätä kapinaksi.

Hetkessä tilanne oli ohi ja bussi jatkanut matkaansa. Minäkin jatkoin matkaani, tosin hitaasti, koska keräsin matoja asfaltilta. Kävelin katulamppujen värjäämillä kaduilla kotia kohti ja pelastin kastematoja, loputtomasti kastematoja. Jostain syystä iPodini soitti pelkästään kauniita kappaleita. Tunsin elämän kiemurtelevan mutaisissa käsissäni ja mietin toisten tekosyitä. "Ne ovat niin alkeellisia, ettei niistä voi tietää tuntevatko ne edes kipua." Ei voikaan tietää! Juuri siksihän niin pitää olettaa.

Kävelin hitaasti eteenpäin ja pelastin alkeellista elämää ja tunsin melankolista uhmaa ja uhmakasta melankoliaa. Tunne oli outo, hartaalla tavalla voimakas. Itse asiassa saatoin valuttaa pari viileää kyyneltä (en tiedä, satoi). Tilanne oli äärimmäisen kiehtova. Suru voi olla myös voimaa, mutta vain joskus.

Nuorten empatiakyky on erään tutkimuksen mukaan pudonnut kolmessakymmenessä vuodessa neljäkymmentä prosenttia (kyllä: 40 %). En ole aivan varma tutkimuksen luotettavuudesta, mutta se joko paljastaa että kuulun puolipsykopaattien sukupolveen tai että sukupolveni edustajat jostain syystä luulevat että tutkimuksissa pitää esittää julmaa idioottia. ("Julma idioottihan" toisaalta on nykyajan palvottu ihanne, rehellinen kuvaus rationaalisesta menestyjästä, jollainen jokainen normaali, länsimainen nuori haluaa olla.)

Tämä ei siis ole minun sukupolveni. Olenkin välillä hairahtunut ajattelemaan, että olen jonkinlainen menneiden sukupolvien ääni. Mutta ei sekään ole totta. Toivoakseni olen tulevien sukupolvien ääni. Toivoakseni tulevat sukupolvet kapinoivat isiään ja äitejään vastaan ja sylkevät sen päälle mitä lippalakkipäiset ympyrähuulet nyt edustavat.

Voisin tietysti tehdä elämästäni helpompaa ja mennä virran mukana. Voisin tukahduttaa myötätuntoni ja liittyä taas Facebookiin ja alkaa tavoitella mainetta ja mammonaa. Maailmantuska ja yksinäinen kapinointi kuluttavat sielua ja vievät varmaankin aikaiseen hautaan. Voisin toimia niin kuin Joonas Konstig, jonka tekemät ratkaisut ymmärrän paremmin kuin koskaan. Olemme loppujen lopuksi hyvin samanlaisia ihmisiä. Siinä missä vaikkapa Tuomas Enbuske on ratkaisevasti erilainen ihminen kuin minä (en voisi koskaan ymmärtää häntä), Konstigiin tunnen surumielistä sukulaisuutta. Tiedän mitä hänen päässään on liikkunut. Haistan hänen kylmän hikensä. Hän vain ei jaksanut enää ja päätti pudottaa empatiakykyään neljäkymmentä prosenttia ja tehdä kaikkensa, jota kaikki uskoisivat että hän todella on "aivan normaali järkevä ihminen" eikä missään nimessä mikään kulturelli masentunut luuseri. Hän tappoi ahdistuksensa lakkaamalla välittämästä ja ravisti samalla tuskallisen moraalinsa niskastaan.

Ymmärrän Joonaksen valinnan - olen miettinyt sitä paljon - mutta kunniakseni voin sanoa, etten itse voisi koskaan toimia niin. Kai perimmäinen ero välillämme onkin rohkeudessa (tai hulluudessa?). Minä polvistun pelastamaan kastemadot vaikka henki menisi, Konstig kiiruhtaa nopeasti ohi ja yrittää näyttää yhtä ilkeältä kuin luulee tavallisten ihmisten olevan.

Tai ehkä minä en vain yksinkertaisesti jaksa esittää. Voin vain olla oma itseni. Voin vain taistella. Taistelu hyvän puolella, elämän ja elävien puolesta on itseisarvoisen tärkeää, vaikkei palkintoa olisi näkyvissä. Aion taistella tämän taisteluni, huolimatta siitä voitanko vai häviänkö. Toki tiedän että edessä on vaikeita ja kivuliaita aikoja. Mutta tiedän myös että minulla on aina polkupyöräni ja iPod ja Helsingin joukkoliikenne. Rumimpinakin aikoina jokin kaunis elää. Aina voi lähteä vähän ajelemaan.

Pyydän sinulta, en tiedä keneltä, todennäköisesti joltakulta tuntemattomalta, joka ehkä olet sattumalta osunut tähän surkeaan pikku kirjoitukseen: kun seuraavan kerran näet kastemadon sateella, siirrä se asfaltilta turvaan sivummalle. Etsi jokin kuivannäköinen paikka nurmikolta ja tee se. Vaikka normaalit ihmiset tuijottaisivat.

2 kommenttia:

  1. Jälkikäteen ajateltuna tämä on oikeastaan aika kammottava kirjoitus. Juuri siksi pidän siitä.

    VastaaPoista
  2. Outoa, outoa, outoa. En tajunnut miten ärsyttävä toi messiaskompleksi oli. Ehkä ärsyttävä ei ole aina huono juttu. En tiedä.

    Toivoakseni noi kauhutilastot ovat vitun paskaa

    VastaaPoista

Sano mulle jotain tai kuolen